KUVA: Helge V. Keitel, Vuokatti, Finland (2011)
Olen elämäni aikana osallistunut lukuisiin seminaareihin, kongresseihin ja luentotilaisuuksiin. Kaava on aina ja joka paikassa sama. Ensin tarjotaan pullakahvit, kokouksen vetäjä esittelee päivän epistolan ja sitten heitellään kalvoja tai projisoidaan PowerPoint slaideja valkokankaalle.
Edetään puolen tunnin vaihdoksilla, lounas ja iltapäiväkahvit. Päivän päätteeksi ruksataan kyselylomakkeeseen mielipiteet seminaarin kulusta. Kommenteissa puhujat ovat hyviä, esitykset tarpeellisia ja kokonaisuus toimi moitteettomasti. Joka kohtaan tulee lähes maksimipisteet.
Muutaman päivän kuluttua tapahtumasta muistaa korkeintaan hämärästi sijaintipaikan.
Tarjolla oleva informaatio on useimmiten aivan liian yksityiskohtaista. Sitä on paljon. Tietotulvan takia muistiin ei kuitenkaan jää mitään, jollei tapahtuman kulkuun palaa jollakin tavoin tai jostain syystä myöhemmin.
Kouluttajat puhuvat “reflektoinnin” tärkeydestä. Se tahtoo unohtua. Follow-up jää tekemättä. Jälkivaikuttamiseen järjestäjät eivät uhraa aikaa, ei energiaa.
Samaa asiaa pitäisi pyörittää viikon… tai kuukauden välein: palauttaa mieleen, mitä kerrottiin ja mitä uutta on tekeillä. Näin emme kuitenkaan menettele. Ryntäämme seminaarista toiseen ja uusi tieto peittää vanhan alleen.
Seminaaritiedon annostelussa on suuria puutteita. Emme ymmärrä toiston, jatkuvuuden ja palautteen merkitystä. Kulttuurisesti ongelma on niin syvällä, ettei itsekään pysty parempaan.
Wiio totesi: Kaikki viestintä epäonnistuu aina, ja onnistuessaan se perustuu väärinkäsitykseen!
Meidän kannattaisi pohtia, miten väärinkäsityksiä syntyisi enemmän.
