Kaikessa, mitä olen ikinä kirjoittanut tai piirtänyt, on yksi ja sama viesti: vientiä pitää kasvattaa. Hyvinvointi säilyy ja paranee työtä tekemällä. Voivottamalla emme pitkälle pötki.
Minun pitää sanoa se ääneen seminaareissa, podcasteissa ja myyntitilanteissa. Leipämme on pieninä palasina maailmalla. Meidän kannatta noukkia vaikka korpun murusia rikkaitten pöytien alta.
Moni muu puhuu samasta asiasta. Mutta, meneekö viesti perille? Ihmettelen, miten ihmiset voivat elää kovin välinpitämättöminä ja ympärillä olevista muutossignaaleista piittaamatta.
Ehkä kyse on siitä, että kun asiat ovat hyvin, niin on voimia kiinnittää huomiota siihen, miten muilla menee.
Maailman tai kansakunnan pelastaminen on raskasta, varsinkin vanhempana, kun ei tunne itseään yhtä kaikkivoivaksi kuin nuorempana. Silloin tiesin kaikesta enemmän kuin nyt ja kuvittelin usein olevani oikeassa.
Olen vähän kateellinen sille höyrypäälle, joka saattoi mennä tekemään kaikenlaista tietämättä, mihin kaikkeen teot ja tekemättä jättämiset johtavat. Nuorempana päätä ei paleltanut, vaikka pipo olisi unohtunut hattuhyllylle.
Lempipuuhani on pitkään ollut piirtäminen. Innostuin “örvelöistä” pikkupoikana, mutta en luokittele itseäni edes ITE-taiteilijaksi. Pikkupoikana piirtelin teemoja Aku Ankasta, Tex Willeristä ja Buffalo Billistä.
En minä sitä itse ajatellut, mutta tekemällä tumpelokin oppii piirtäjäksi. Juttujen tekeminen on myös tepsivää terapiaa, vaikka jälki ei Picasson tasolle yltäisikään.
Yhteenkään toistuvaan hahmoon en ole kiinnittynyt, vaikka piirroksia on vuosien mittaan syntynyt satoja… tuhansia. Jokainen yritys alkaa alusta. Toistoon ja tunnistettavuuteen en ole vieläkään innostunut.
Tämän pituinen kesätarina tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti